Tää tais olla mulle hiukan liian pelottavaa alkaa kirjoittaa tänne =) En päässyt puusta pitkälle kun piti jo lopettaa. Onneksi en lopettanut kokonaan, täällä siis olen taas.
Rampamielen blogia olen seuraillut tasaisin väliajoin...

Olen aloittanut terapian. Pääsin RAY:n rahoittamaan ryhmäterapiaan/koulutukseen joka on tarkoitettu dissosiaatiohäiriöistä kärsiville. Aloitin sen viime syksynä ja se jatkuu kevääseen asti. Minulla taitaa siis olla dissosiaatiohäiriö.
Olen löytänyt itsestäni eri osia. On esimerkiksi viha-minä, pikkutyttö, syyttäjä, syytetty, vauva, enkeli... Joidenkin osien kanssa olen jo pystynyt kommunikoimaan, jotkut taas ovat ihan outoja. Olen myös saanut piirrettyä kuvia näistä osista. Voisin ehkä jopa laittaa ne tänne teidänkin nähtäväksi.

En ole hirveästi muistanut mitään uutta.. ehkä olen alkanut hahmottaa kokonaisuutta paremmin. Semmoinen lapsellinen kiiltokuva-illuusio täydellisestä äidistä on karissut. Ei minun äitini ollut lainkaan täydellinen. Isästä puhumattakaan. Ehkä eniten koskee se, miten välinpitämättömiä vanhempia he olivatkaan. He eivät koskaan puolustaneet minua. Ei silloin kun olin koulukiusattuna, tai kun seksuaalinen hyväksikäyttö paljastui heille, tai kun viiltelin itseäni ja isä vei minut paikattavaksi...... koskaan heiltä ei saanut mitään lohdutusta, tai tukea. He olivat niin välinpitämättömiä, että henkilökohtaisesta hygieniasta ei huolehdittu. Lapset roudattiin kerran viikossa vanhempien kanssa saunaan. Siinä se. Ei mitään hampaiden pesuja koskaan. Voi helvetti...

Tunnen olevani vieläkin lapsi aikuisten maailmassa. En mä tiedä mitään mistään politiikasta tai uutisista, ne on ihan aikuisten asioita. En mä tiedä myöskään mistään pankki- ja laina-asioista tmv, meillä mies hoitaa ne. Minä tiedän vain siivoamisesta ja ruuan laitosta. Ja lasten hoidosta. (Ainakin sen miten niitä ei saa hoitaa.) Ihan vasta olen oppinut sen, että ruokapöydän todellakin yltää pyyhkiä kerralla puhtaaksi. Ei tarvitse kävellä pöydän toiselle puolelle pyyhkiäkseen sen toisen puolen. Huomasin myös sen että imuri ei oikeasti ole kovin painava. Ja matot: ei pieni räsymatto paina paljoa. Ei moppaaminen ole raskasta.
Mutta pienelle lapselle on! Pieni lapsi ei yletä pyyhkimään koko ruokapöytää kerralla.... Koen siis edelleen olevani tosi pieni! Vaikka olen jo aikuinen!

Välillä saatan mieheltä kysyä: "voisko keittää vähän kahvia, kun tekis niin mieli?" Mies siihen vastaa että "Rouva on hyvä ja keittää ihan itse omalla kahvinkeittimellään itsellensä kahvia jos tekee mieli." Että siis mitä hittoa mä kyselen että SAAKO keittää kahvia?? Kai mä nyt aikuisena voin omalla kahvinkeittimellä sitä keittää jos huvittaa.

Elän vieläkin jotenkin vallan ja uhan alla. "Toisen omistamassa" kodissa, toisten omistamien tavaroiden keskellä, vailla mitään omaa, minulla ei ole omaa tilaa, eikä omaa henkilökohtaista tilaani. Kuka tahansa voi tulla lähelleni ja tehdä minulle mitä haluaa, enkä voi/saa estää stiä.

Pitäs tajuta, että olen aikuinen, minulla on oma koti. Tämä on Minun ja minunja mieheni oma koti. Nämä ovat minun tavaroitani. Minun kahvinkeitin, Minä juon kahvia! Saan mennä nukkumaan jos nukuttaa. Saan laulaa, saan syödä karkkia, saan elää ONNELLISENA ja huolettomana, jos vain haluan! Ja haluan! MUTTA EN OSAA!