Minusta tuli ensimmäistä kertaa äiti vuonna 2002. Äitiys laukaisi minussa alitajuisen työskentelyprosessin missä olen alkanut läpikäymään
lapsuuteni muistoja, traumaattisia tapahtumia, millaista elämämme oli väkivaltaisessa alkoholistiperheessä.

Poden jatkuvaa ahdistusta ja tämä ahdistus on vain kasvanut jokaisen lapseni syntymän jälkeen. Tunnen kantavani painavaa taakkaa, kuin kivireppua selässäni.
En voi olla kokematta ristiriitaisia tunteita kun näen ja koen aviomieheni olevan täydellinen isä lapsillemme ja täydellinen puoliso minulle. Elän edelleen muistoissani, lapsuuden
kodissa, tummissa varjoissa, jatkuvassa pelossa ja turvattomuudessa.

Olen hakenut apua, käynyt mielenterveystoimistossa, saanut mielialalääkkeitä. Odotan pääsyä traumaterapiaan.
Minun on pakko kohdata menneisyys, käsitellä tukahdutetut muistot, jättää ne taakse ja aloitettava elämään uudelleen tätä hetkeä.
Nyt on aika avata se kivireppu, laskea se selästä ja jatkaa kevein askelin kohti onnellista tulevaisuutta.

Tämä blogi on tarkoitettu kaikille, joita tämä aihe kiinnostaa ja koskettaa. Ensisijaisesti kuitenkin itselleni päiväkirjaksi, jotta en unohtaisi... mitään...