Mikä on se huutava pikkutyttö mun sisällä!!
Mitä se huutaa? Miksi sen ääni ei tule ulos Minun huulilta? Koska olen eri ihminen?
Koska se ei saanut huutaa? Puhua? Pitikö sen vaieta? Pitikö se vaientaa?
Mikä asia sillä oli!! Mitä vitun asiaa se huutaa!!!!!!!!!!!!!!
 
Aiemmin mun sisällä oli näkymätön pikkutyttö ja yhtäkkiä se muuttui näkyväksi
Ja muistutti mua olemassaolollaan, ”mä olen koko ajan ollut täällä”, ”et vain nähnyt minua aiemmin kun olin piilossa”, ”olin piilossa kylpytakkien takana.” LÖYTY!! 
” Nyt kun on TURVALLISTA, minä uskallan tulla esiin
sieltä piilosta missä olen koko elämäni ollut, ja nyt minä haluan kertoa asiani ja muuttaa ulos sinusta.” Se paha on kaukana minusta, on hiljaista, on turvallista, saanko minä nyt hiipiä ulos piilosta, saanko minä nyt katsella ympärilleni ja kysyä MISSÄ OLEN? Mihin maailmaan minä olen palannut?
 
MITEN MINÄ OSAISIN TOIMIA NORMAALISTI NÄIN TURVALLISESSA YMPÄRISTÖSSÄ, TÄMÄHÄN ON MELKEIN TYLSÄÄ!!
MITÄ MINÄ NYT PELKÄISIN, MITÄ MINÄ NYT VAROISIN, KUN KULMAN TAKANA EI OLEKAAN MITÄÄN?
MIKSI MINÄ VIELÄKIN OLEN HILJAA VAIKKA SAISIN HUUTAA!!
HUUTAMISESTA LYÖDÄÄN, RIITELYSTÄ POTKITAAN, HILJAA OLEVALLE EI JAETA PALKKIOTA. SE SAA VAAN OLLA RAUHASSA.
Kaikille olen vaan hiljaa, tyydyn ihan kaikkeen, en ikinä sano EI, vaikka minä pettyisin, vaikka minä loukkaantuisin, vaikka en olisi yhtään tyytyväinen ja vaikka tuntisin fyysistä KIPUA, minä olen vaan hiljaa, koska se on minun asema, MINÄ KÄRSIN TÄMÄN YHDEN ASIAN, TÄMÄN YHDEN HETKEN, AJATTELEN ITSENI MUUALLE, JOTTA MYÖHEMMIN VOISIN HILJAA PALATA TAKAISIN JA SURRA SITÄ MITÄ MINÄ MENETIN KUN EN AVANNUT SUUTANI. SYYLLISTÄEN ITSEÄNI, SINÄ RAUKKA, MITÄTÖN, HILJAISEKSI PIESTY, HUULET OMMELTU TIUKASTI YHTEEN, KAIKKI SILLE KELPAA, KAIKKEEN SE TYYTYY, OMA TAHTO HAUDATTU NIIN SYVÄLLE ETTEI SITÄ ENÄÄ MUISTA OLEVANKAAN. MIKÄ SE ON SE IHMINEN JOKA EI IKINÄ TAHDO MITÄÄN?
YLEENSÄ ELÄMÄSSÄ TAHDOTAAN JA PYRITÄÄN,  MUTTA MITÄ SE SAA JOKA EI PYYDÄ, SEN TIELLE VAAN TULEE ERINÄISIÄ ASIOITA, kuin kiviä tiellä, OTA TAI JÄTÄ, TÄMÄ ON SINUN ELÄMÄ.
EIHÄN SE OSAA OLLA MUUTA KUIN NARUSSA KULKEVA KOIRA. SITTEN KUN SE PÄÄSEE VAPAAKSI, JÄÄ SE PAIKOILLEEN PYÖRITTELEMÄÄN PÄÄTÄÄN, JA LOPUKSI ASETTUU MAKAAMAAN KUN EI MUUTAKAAN OSAA. EI SE LÄHDE KIRMAAMAAN UUSIIN SEIKKAILUIHIN. SE VAIN ODOTTAA, ETTÄ PÄÄSISI TAKAISIN NARUN PÄÄHÄN, TOISEN OHJATTAVAKSI, VALLAN ALLE, ALISTETUKSI. SIINÄ OLISI TURVALLISTA SEN OLLA.
OLEN IHAN IHMEISSÄNI SIITÄ, ETTÄ EN KOE PELKOA.
 
Olen hukannut toimintamallit, miten käyttäydytään turvallisessa ympäristössä. Kai tänne nyt joku vaara saadaan!! Hei hieman ELÄMÄÄ, ei ole mitään mistä selviytyä!
Elämä on niin erilaista, etten tiedä miten minun pitäisi olla, en tiedä kuulunko tänne.
Tämähän on suorastaan nurinkurista, kuin Liisa ihmemaassa. Ei se ole hauskaa kun joutuu olemaan joku muu.
Minähän olen se jonka kuuluu kuiskata, se jonka kuuluu hiipiä hiljaa, ja olla rapisuttamatta karkkipapereita.
 
Nyt minä haluan tehdä kaikki PÄINVASTOIN, rapisutan niin vitusti niitä karkkipapereita, koko ajan enemmän ja enemmän eikä vittu kukaan kuule sitä rapinaa!!!!! VOI SAATANA!!! Ihan sama kuinka paljon juoksisin tai hyppisin tai kiljuisin, niin en enää kuule niitä lähesyviä kiivaita askelia. Jos joku huitaisisi minua kohden niin vaistomaisesti käpertyisin kasaan kuin itseään suojeleva eläin. Olisin ehkä jopa pettynyt kun en saisikaan sitä lyöntiä jonka ”ansaitsen”,
Mun täytyy tuntea jotain kipua että tiedän olevani vielä se sama. Oon se sama pieni, KIPU muistuttaa: ainiin!!! Mä olen vielä tässä, olen vielä elossa, en ole NUKKENA, en halua olla nukke! Ei nukke tunne mitään, ei se itke eikä sitä voi satuttaa kun se ei oo elävä. Elävänä oleminen sattuu.
 
Miks kukaan ei ymmärrä kaivaa mun sisälle reikää. Siitä vois nostaa sen pikkutytön syliin ja vaikka kammata sen tukan. Mitä muuta sille vois tehdä? Mitä se haluais että sille tehdään. Se tahtoo suihkuun, siitä pestään se lika pois.
Sille laitetaan uudet vaatteet. Se kävelee pois siitä mistä se lika lähtee. Ja ne ei seuraa sitä enää, vaikka se pelkää ja sillä tekis mieli juosta kovempaa. Ei vittu tämä tyssäsi nyt tähän.
Hieman myöhemmin:
Tajusin juuri jotain, se, minkä minä löysin sisältäni..mun pitää tehdä sille jotain. Jotain hyvää. Mun pitää korjata sen rikki menneet osaset ja antaa sille jotain mistä se tykkää. Sit sen pitäis tavallaan juosta pois johonkin onnellisille niityille. Mutta en mää voi sitä päästää vielä pois, mun täytyy antaa sille rakkautta, semmoista, mitä sen ei tarvi ansaita. Mä voisin melkein olla sen kaveri, mut vielä se tekee liian kipeää.
 
”äiti mä en oo oikeen minkään näköinen”
 
Mä en tajua miten se pikkutyttö ei kasvanut koskaan aikuiseksi. Miten ihmeessä se osasi piiloutua niin hyvin etten minä löytänyt sitä! Se jaksoi odottaa kaiken tämän ajan, kaikki nämä vuodet, ja nyt se ilmestyy sotkemaan minun elämäni. PÖÖ! Tekis mieli sanoa, että oisit nyt jatkanu sitä elämääsi, kasvanu isoksi , oisit ollut niiku minä, tullu minuksi, mikset sinä oo minä! Minä olisin voinut kasvaa sinusta, mutta en pystynytkään. Nyt peilistä katsoo joku muu, jota en oikein tunne. Eiku nyt mä tiiän!
EN MÄ PYSTYNYT KASVAMAAN SINUSTA KUN OLIT NIIN...
HYLKÄSIN SINUT SINUN AVUTTOMUUTESI TÄHDEN, OLIT KUIN PILALLE MENNYT PIIRUSTUS, MUISTATKO, AINA KAIKKI MENI PILALLE JA PITI ALOTTAA ALUSTA MUTTA IKINÄ EI TULLUT TÄYDELLISTÄ! HAHHAH!! IHAN NIIKU NYTKIN, ETHÄN SÄ SAA MITÄÄN IKINÄ VALMIIKSI! SULLA JÄÄ KAIKKI KESKEN! AINA VAAN ALOITAT KAIKKEA HIENOA JA MITÄÄN ET VIE LOPPUUN. SAAMATON PASKA!
 
Jouduin hylkäämään sinut sinne, hautasin elävältä, unohdin, pakenin, rakensin itseni jostain kasaan, ripustauduin muihin että pysyisin pystyssä, ja nyt kun seison omilla jaloillani, löydän itseni hylättynä ja pienenä, keskellä tätä kaikkea turvallista turvattomuutta. Ei vastasyntynyt lapsikaan tiedä sitä ettei sillä ole mitään hätää. Mutta kuitenkin se itkee ja parkuu eikä sitä kukaan ymmärrä.
 
Niin sinäkin itket siellä sisälläni, sitä pikkutytön itkua, ei se aikuisen suusta tule ulos samalla tavalla, se on aina jotenkin hienosti muotoiltu ja miksi kaikelle itkulle pitää keksiä joku saatanan syy!
Minä haluan itkeä sen alkuperäisen itkun, sen alkukantaisen parun, sen kaiken menetetyn ja pilalle menneen, tuhotun, viattomuuden, VIATTOMUUS!!
Minun viha on kun piripintaan täytetty sanko, se ryöpsähtelee, tulvii yli,
Aina välillä, vähän kerrallaan, tätäkö minä en koskaan saanut näyttää, näinkö minä en koskaan saanut tuntea? Sinä näytit minulle miten vihataan mutta oman vihani minä patosin sisälleni. Luulitko tosiaan että minun sankoni olisi pohjaton? Vittu mitä paskasaavia olen joutunut mukanani kantamaan.
 
NYT SAA RIITTÄÄ! Olisit edes opettanut miten sitä paskaa oksennetaan sillälailla ulos että se tuoksuu ruusuilta ja maistuu mansikoilta. Että minä nyt en tuntisi olevani täynnä ja raskas, likainen, ihan saastainen.
 
Tämä kaikki on SINUN syytäsi, en ole vielä niin pitkällä, että pystyisin hyväksymään tekosi, pystyisin antamaan anteeksi, pystyisin SÄÄLIMÄÄN sinua siitä että olet itsekin ollut joskus se piiloon juossut lapsi, se sama näkymätön, itkevä, elävältä haudattu pikkupoika. Mihin vittuun sinä kadotit itsesi!! Mihin sinä hukutit heikkoutesi, kaikella sillä VIHALLA sinä peittosit sen rakkauden, sinä SIIRSIT sen kaiken MINUUN, annoit sen minulle taakaksi! Luulit että se helpottaa, mutta sanonpa sinulle: Se SYYLLISYYS mitä tunnet on moninkertaisesti painavampi taakka kantaa. Se on sinun osasi ja minun passiivinen kostoni SINULLE! TEE SILLÄ MITÄ HALUAT! RYVE SIINÄ JA SIINÄ SAATANAN ITSESÄÄLISSÄ.
Sinä et koskaan tuntenut sitä pikkutyttöä, joka juoksee syliisi kun tulet töistä kotiin. SINÄ TAPOIT SEN mielikuvan. Sinä tunsit vain oman vihasi ja näit minussa vain omat heikkoutesi!